Kolumnistit ovat jo jonkun aikaa teroitelleet kyniään nähtyään ministerilistat. Sekä Vanhanen että Katainen kävivät koipusseilla ja palasivat mukaanaan kappale kauneinta 1970-lukua. Väyrynen ja Kanerva.

Väyrysen mukaanottamisen ymmärtää. Vanhasen hovi edustaa Keskustan liberaalia linjaa, jota vain vaivoin ja isä Jumalan armollisesta käskystä siedetään lestadiolaisilla yhden puolueen seuduilla. Nyt maaseudun vähäväkisilläkin on oma edustajansa hallituksessa, näytti se sitten mediassa kuinka pahalta hyvänsä.

Mutta se Kanerva. Kuinka monta kertaa voi nousta haudasta (samaa toki voi kysyä Väyrysenkin kohdalla)?

Kanervan valinnasta tekee mielenkiintoisen se, että Niínistö ei perinteisesti ole sietänyt miestä. Voi olla, että Katainen ajaa valinnallaan Niinistöläisiä vähän ahtaammalle, vaikka virallisesti ovatkin kovin hyvää pataa.

Kanerva kuuluu lisäksi puolueensa vasemmistoon, monessakin suhteessa, ja vasemmistopuolueiden ollessa oppositiossa hallituksen kannattaa harjoittaa mahdollisimman vasemmistolaista politiikkaa. Henkilökohtainen äänimäärä - 11 079 - oli huikea, ja lisäksi geopolitiikallakin on vaikutuksensa. Sekin puhuu Kanervan puolesta, että eduskunnasta ei oikein löydy kokoomuslaista poliitikkoa, jolla olisi kokemusta edes huonosta ulkopolitiikasta.

Arvasin, että Niinistö jäisi hallituksen ulkopuolelle, mutta vähän odottelin että ulkoministeriksi nostettaisiin aina niin iloinen Alexander Stubb. Pätevyyttä pienemmällä painolastilla.

No, näiden kanssa täytyy elää. Ja kolumnisteilla tulee olemaan hauskaa. Sekin on jo arvo sinänsä.

j.

Huomaan vaativani itseltäni sitä, että jokaisen blogilisäyksen pitäisi illa parin liuskan mittainen analyysi ajankohtaisesta ongelmasta. Kun nostaa kynnystä liiaksi, tulee kirjoitettua harvemmin.

Toinen syy harventuneeseen tahtiin on se, että irrottautuminen ehdokkaan roolista on vienyt aikansa. Alla olevaa Metron kolumnia kirjoittaessani huomasin jatkuvasti ajattelevani, että pitäisi kirjoittaa muusta kuin politiikasta. Osittain tämä esitietoinen ajattelu viestii siitä, että vanhaan rooliini palaaminen on elinehto, siis kirjaimellisesti, eli elätän itseäni puolueettomana "asiantuntijana", ja sen vuoksi en voi työssäni tehdä politiikkaa. Osittain se heijastelee toki sitäkin, että politiikan kysymykset eivät tunnu nyt niin tärkeiltä kuin vaalikamppailun ollessa intensiivisimmillään.

Aion kyllä analysoida hallkitusohjelmaa ja vihreiden roolia hallituksessa heti kun ohjelma valmistuu. Sitä odotellessa, tässä viimeisin kolumni.

j.




Mielummin lihava riita kuin laiha sopu

Parisuhteissa ja yhteiskuntaelämässä pätevät erilaiset säännöt. Sopu takaa pitkät liiton, mutta liian sopuisa yhteiskunta taas uhkaa hajota tylsyyteensä. Kaikkia yhteiskunnan jäseniä yhdistävät asiat ovat nimittäin tasan niitä, jotka eivät kiinnosta ketään. Ne ovat kuin kolea kevätsää, sosialidemokratia tai kouluruoka. Ihan mukavaa, mutta kuka niistä viitsisi innostua?

Todella yhdistävät asiat ovat niitä, jotka jakavat ja erottavat. Ajatellaan vaikka kansallisvaltiota. Siinä kukoistanut vahva yhteenkuuluvuuden tunne rakentui toki osaltaan Armi Kuuselalle, sodituille sodille, urheilusaavutuksille ja Sibeliuksen ulkomailla saamalle huomiolle, mutta tärkein yhdistävä tekijä oli se, joka erotti: jako oikeistoon ja vasemmistoon. Tulliin ja Svulliin, työhön ja pääomaan, rahvaaseen ja herroihin.

Yhteisön keskelle syntyvä kiista loi ja luo asetelman, jossa kaikilla on suhde samaan asiaan. Ja juuri siksi jälkimodernia yhteiskuntaa, jossa ”vastakkainasettelujen aika on ohi” ei enää yhdistä mikään. Paitsi tietenkin Matti ja Mervi, Matti ja Meri-Kukka, tai ihan vain Matti.

Suurten jakolinjojen puutteessa tukeudumme pieniin, päivittäin vaihtuviin eroihin. Kuka on Anna Nicole Smithin lapsen isä? Oliko Nykänen todella selvin päin? Kumpi voittaa, Ari vai Anna?

Olisi pinnallista väittää, että tällainen uutisointi olisi pinnallista. Lööppien vaihtuva kuvasto heijastelee sosiaalisen yhdessäolomme pohjavirtoja –Kiistan, ja siten yhteisen elämämme, perustaa. Kun vastakkainasettelujen aika on ohi, jäljelle jää kysymys siitä, kenet kutsutaan linnan juhliin, tai siitä, kuka voittaa Idolsin.

Pieniäkin kiistoja käsitellessään uutiset tuottavat yhteisöllisyyttä. Eikä kyseessä ole edes pinnallinen, saati uusi ilmiö, josta voisi tuttuun tapaan syyttää mediaa, vaan modernin yhteiskuntamuodon vääjäämätön seuraus. Journalismi on toki osittain myös tiedon välitystä, mutta ennen kaikkea sen tehtävänä on esittää teemat, jotka jakavat ja siten yhdistävät kansaa.

Toinen vaihtoehto olisi palata vastakkainasetteluihin ja hyväksyä, että yhteiskunnan eri kerrostumilla on ristikkäisiä intressejä. Vasemmisto-opposition terhakoitumista odotellessamme on kuitenkin syytä keskittyä siihen, saako Hjallis nähdä lapsiaan tarpeeksi ja kysyä, ajoiko Lola ylinopeutta. Jos nämä ovat pääuutisia vielä neljän vuoden kuluttakin, voimme päätellä, että vasemmistoa ei enää ole.

Nousussa: lämpötila
Laskussa: sääennusteiden luotettavuus

Tässä perjantain (30.3.) Metroon kirjoittamani kolumni julkaistua laajempana versiona. Kommentteja!


Poliittinen urani on toistaiseksi kestänyt tammikuun puolivälistä maaliskuun kahdeksanteentoista päivään. Kaksi kuukautta ja kolme päivää. Varasija tuli, ja sitä samaa jota suomalaiset urheilijat hakevat arvokisoista: kokemusta. On aika julkaista muistelmat. Uran lyhyydestä johtuen nekin ovat lyhyet. Puolitoista liuskaa, olkaa hyvä.

Sain viitisensataa ääntä enemmän kuin Päivi Lipponen, kaksi tuhatta enemmän kuin Meri-Kukka Forsius. En kuitenkaan yhdy spekulaatioihin, joissa vertaillaan ääniä läpimenneiden saaliisiin. Ihmiset äänestävät vaaleissa paitsi yksilöä, myös mielipidesuuntaa. On aivan oikein, että listojen äänet lasketaan yhteen ja sitten vasta katsotaan kuinka moni meni läpi. Muutenhan Niinistönkin äänimäärällä lohkeaisi vain yksi paikka.

Ehdokkuus oli voimakas kokemus. Käsitteitä on syytä täsmentää: elämyksen ja kokemuksen ero on sama kuin yhden yön suhteen ja avioliiton. Elämys on hetkellinen, kokemus ilmenee ajassa, pakottaa oppimaan ja muuttaa ihmistä. Opin sen, että demokratiamme perusta on terve, ihmiset suhtautuvat asiakysymyksiin vakavasti ja todella myös uskovat siihen, että politiikan kautta voi vaikuttaa.

Läpimenneet ehdokkaat ovat harvoin viihdejulkkiksia. Politiikassa painavat poliittiset ansiot. Hyvä on, mukaan mahtuu aina yksi hiihtäjä, mutta kaksi juoksijaa tippui tieltä. Kymppitonnin juontajalla on paljon huonommat mahdollisuudet kansanedustajaksi kuin hevosella senaattoriksi antiikin Roomassa.

Vaalikenttien yllättävimmät havaintoni liittyivät demareihin. Huomasin, että minulla on usein enemmän yhteistä kommunistien ja kokoomuslaisten kanssa kuin SDP:n, vaikka kannatan hyvin tiukasti sosialidemokratian julkilausuttua tavoitetta, parlamentaarisesti hallittua hyvinvointivaltiota. Ongelma on siinä, että demarit itse eivät oikein kannata ihanteitaan. Ehkä liian pitkä valtakausi turmelee ja tekee ylimieliseksi. Hiihtokilpailuissa ja politiikassa voittajat julistautuvat aina nöyriksi, hävinneiden on hyvä opetella sitä oppositiossa. On mahdollista, että näiden vaalien tulos pelasti suomalaisen sosialidemokratian – edellyttäen että puolueeseen saadaan rekrytoitua Osku Pajamäen rinnalle vielä toinen alle 50-vuotias.

Tärkeimmän opin sai kentällä. Kolmen sepän patsaalla, Itäkeskuksessa ja Metroasemien liepeillä käytiin ihan eri vaaleja kuin mediassa, jossa kolme suurta varoivat sanomasta mitään. Keski-ikäisten pääkirjoitustoimittajien ja tv-tuottajien päihtyessä valtapeleistä kansalaiset kiinnostuivat politiikasta. Katainen, Vanhanen ja Heinäluoma yrittivät parhaansa mukaan käyttäytyä kuin olisivat vallassa jo. Heitä seurannut media ei oikein missään vaiheessa päässyt jyvälle siitä, mistä vaaleissa todella keskusteltiin: eläkkeistä, opintotuesta, maanpuolustuksesta, eriarvoisuudesta, julkisista palveluista, kuntarahoituksesta ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Toivottavasti valittu eduskunta keskittyy niihin. Ja toivottavasti myös media huomaa sen.

Nousussa: Vihreiden ja keskustan lähialueyhteistyö

Laskussa: Vihreiden eduskuntaryhmä, jos Meri-Kukka Forsius päättää loikata Keskustaan

Sinivihreä tulee.

En usko, että Vanhasella on pokkaa jättää kokoomusta oppositioon - ellei kokoomus sitten hölmöile hallitusneuvotteluja liialla itsevarmuudellaan. Vanhanen yrittää jatkuvasti vakuuttaa, että kaikki mahdollisuuden ovat auki, Kokoomuksessa taas uskotaan/tiedetään että näin ei ole. Jos kokoomus yrittää kiristää vahvalla asemallaan liikaa, Vanhanen saattaa yrittää vielä punamultaa. Mutta pidän sitä epätodennäköisenä.

Siis Keskusta ja Kokoomus, 101 edustajaa. Muista puolueista helpoin mukaanoettava on RKP, jolla ei ole poliittista linjaa. Kaikki käy, så länge det är samma på svenska. Jos hallitus päättää myydä maamme eniten tarjoavalle, RPK:n ainoa spontaani huoli on siinä, onko kauppakirja kirjoitettu myös ruotsiksi.

Kolmen puolueen hallituksella on 110 paikkaa. Se on vielä liian heikko. Valta valuisi puolueiden häiriköille ja toisinajattelijoille, jotka voisivat kiristää luottamusäänestyksissä mielettömyyksiä. Puolueet ovat eri tavoin ajattelevien ryhmittymien koalitioita, ja yhdentoista edustajan lipsuminen jossain tärkeässä äänestyksessä on aivan mahdollista.

Neljänneksi puolueeksi on kaksi realistista vaihtoehtoa, kristilliset ja vihreät. Jälkimmäisin on todennäköisin - ja tämä ei ole toiveajattelua. Keskustan ja Kokoomuksen yhteinen ongelma on niiden vanhoillisessa imagossa. Liitto kristillisten kanssa veisi mielikuvia aivan väärään suuntaan, poseeraaminen vihreiden kanssa näiden kannatuksen kustannuksella taas tuottaisi tilanteen, jossa voi vain voittaa.

Eri asia on se, mitä vihreät voisivat voittaa. Kannattaa ainakin katsoa tarkkaan, minkälaiseen hallitukseen kannattaa mennä. Tiettyä neuvotteluvaraa on siinä, että porvarihallitus tarvitsee vihreitä enemmän kuin vihräet porvarihallitusta. Mutta suurten puolueiden johtajat odottavat innokkaina tilannetta, jossa vihreät alkavat syödä periaatteitaan ja löytävät itsensä hyvätuloisille veronkevennyksiä kaavailevasta rintamasta.

j.

Ps. Blogauksessa on pieni tauko, lähden kalaan. Ensi viikolla sitten.

j.

Aiempiin keskusteluihin viitaten: tässä Imageen viitisen vuotta sitten kirjoittamani kolumni perustulosta. Siis kauan ennen kuin edes harkitsin politiikkaan lähtemistä. Kolumni nousi mieleeni vaalikentillä, kun kuulin ajatuksia siitä, kuinka työttömät tarvitsevat holhousta selvitäkseen arjesta.
Mitä mieltä olette?

Tässä teksti (pahoittelen pituutta):

Kuvitellaan neljä erilaista ihmistä. Ensimmäinen on keplottelija, joka selviytyy arjesta huijaamalla itselleen etuja – tyyppi, joka on valmis näkemään paljonkin vaivaa päästäkseen vähällä. Toinen on väliaikaisissa vaikeuksissa. Uusmediayritys irtisanoi väkeä, nyt pitäisi selvitä vähän aikaa keikkaduuneilla ennen kuin vakipaikka löytyy. Kolmas saa ansiosidonnaista ja harmittelee kun ei voi ottaa vastaan määräaikaisia töitä. Niitä olisi tarjolla, mutta kun saman rahan saa ilmankin, eikä jatkuvuudesta olisi takeita, niin että uuninpankko kutsuu. Neljäs taas on päämääränsä hukannut, avun ja tuen tarpeessa, eikä löydä elämälleen suuntaa. Säännölliset kontaktit sosiaaliväkeen rytmittävät muuten tyhjiä päiviä ja toistuva kuntoutus pitää pinnalla.

Neljää tyyppiä yhdistää se, että he ovat sotu-järjestelmän asiakkaita. Lisäksi jokaisella tyypillä on omat vastineensa todellisuudessa. Tällaisia ihmisiä on olemassa.

He ovat muutakin. Erilaiset sosiaalipoliittiset suuntaukset määrittyvät sen kautta, minkälaiselle mielikuva-asiakkaalle järjestelmää halutaan rakentaa. Mielikuva-asiakkaiden tapaan ideologisia lähtökohtia on neljä: konservatiivinen, markkinaliberaali, sosiaaliliberaali ja sosialidemokraattinen. Sujuvuuden vuoksi kutsun näitä lähtökohtia henkilöiden nimillä: Zyskowicz, Wahlroos, Soininvaara ja Mönkäre. Kuvatut tyypit taas ovat näiden neljän asennekokonaisuuden mielikuva-asiakkaita, joiden olemus puolestaan määrittää sen, minkälaista järjestelmää avun saajille ollaan rakentamassa.

Zyskowiaanisen perusoletuksen mukaan fattan luukulle hakeutuva asiakas on keplottelija, joka yrittää vältellä työtä ja rahoittaa oman laiskottelunsa huijaamalla toisten ansaitsemia veromarkkoja. Niinpä sosiaalipolitiikan tavoitteena on laittaa keplottelijat kuriin ja potkia heidät töihin. Wahlroos taas suunnittelee kansalaispalkkaa kapitalismin väliaikaisesti lomauttamalle tyypille, joka löytää kyllä uuden duunin kunhan saa vähän nojata keppiin välissä. Soininvaara on melkein samaa mieltä: keikkaduuneillakin voi itsensä elättää, kunhan järjestelmä tekee sen kannattavaksi. Erona Wahlroosiin Soininvaara edellyttää työehtosopimusten yleissitovuuden säilyttämistä, ettei yhteiskunnan tuesta muodostu formaldehydiliuosta, jonne firmat voivat panna duunarinsa säilöön kunnes taas tarvitsevat.

Sitten on Mönkäre. Mönkäreen asiakas on reppana (4), joka ei selviä edes seuraavasta viikosta ilman kuntoutusta ja tarveharkintaa. Mönkäreen kelkasta pudonnut tukitoimenpiteiden kohde ei osaa enää edes tiedostaa omia tarpeitaan, vaan tarvitsee tädin harkitsemaan puolestaan. Häntä pitää kontrolloida. Nykyinen järjestelmä on rakennettu hänen tuekseen, zyskoviaanisin höystein. Sotu-järjestelmän asiakasta pidetään sekä avuttomana että laiskana. Tarvitaan siis sekä kontrollia että pakotteita. Jälkimmäisiä ollaan sitä paitsi lisäämässä: työn hakemisesta tehdään työttömän työ.

Asetelmaan sisältyy kaksoisviesti: työttömyyttä pidetään kaikki rakenteelliset tekijät sivuuttaen yksilön omana vikana ja yksilöä pidetään kyvyttömänä korjaamaan aiheuttamaansa tilaa ilman pakotteita, yksityisyyteen pureutuvaa kontrollia ja virallisten instanssien toimeenpanemaa nöyryytystä.

Vanhan jaottelun mukaan Zyskowicz (kok) ja Wahlroos (taist/syp) ovat oikeistolaisia, Soininvaarasta (lib/vihr) ei oikein tiedä ja Mönkäre (sos/tant) on vasemmistolainen. Se oli silloin. Uusi maailma on sikäli hauskempi, että akseleita voi piirtää ristiin rastiin ja aina osuu. Voidaan esimerkiksi ajatella, että Wahlroos (talous) ja Mönkäre (sosiaalivaltio) ajattelevat systeemikeskeisesti, Soininvaara ja Zyskowicz yksilökeskeisesti. Tai siten, että Zyskowicz ja Mönkäre kannattavat kontrollia, Wahlroos ja Soininvaara taas uskovat yksilön omiin valintoihin.

Viimeisin jaottelu on oma suosikkini. Kutsun syntyneitä linjauksia kuripolitiikaksi ja tukipolitiikaksi. Zyskowicz haluaa pistää laiskurit ja keplottelijat aisoihin, Mönkäre taas kurittaa tarveharkinnan kautta. Ihmisillähän on kaikenlaisia tarpeita (menkää naimisiin jos ette usko). Niiden alistaminen asiantuntijan harkinnalle tulee kysymykseen lähinnä silloin, kun on kykenemätön määrittelemään omaa hyväänsä tai hallitsemaan itseään – tai silloin kun jää työttömäksi ja joutuu luukulle.

Kuripolitiikkaan perustuva sotu-järjestelmä kohtelee asiakkaitaan ikään kuin he eivät tietäisi omaa hyväänsä, tai mikäli tietävätkin, tietävät väärin. Samalla järjestelmä on rakennettu nöyryyttämään kaikkia kohteikseen joutuneita: tukien saamiseksi vastaanottaja hirtetään ehtymättömään raportointivelvollisuuteen, kuittirumbaan ja paperisotaan. Kun toimeentulotuen saaja käy kaupassa, fattan täti on aina mukana.

Vaalitulos

Timo Harakan tämänpäiväisen kolumnin mukaan Vanhasesta tuli pääministeri 33 äänen marginaalilla – kokoomuksen 51 paikka jäi nimittäin noin pienestä kiinni. Kokoomuksella onkin loistava tilaisuus viedä asiaansa eteenpäin. Valtava nousu antaa mahdollisuudet kiristää muita puolueita melkein mielin määrin hallitusneuvotteluiden yhteydessä.

Taktinen asetelma on tämä: Vanhanen korostaa, että kaikkien puolueiden kanssa neuvotellaan, vaikka tietään että tulee porvarihallitus. Heinäluoma osallistuu keskusteluihin ikään kuin hallituksen ovi olisi auki, vaikka tietää että tulee porvarihallitus. Katainen on itsevarma, koska tietää että tulee porvarihallitus.

Näytelmää jatketaan jonkin aikaa vain ja ainoastaan siitä syystä, että muuten kokoomus pääsisi sanelemaan hallitusohjelman yksin. Juuri nyt kokoomuksen pelaaminen ulos on täysin mahdotonta, ja tulemme saamaan historian kokoomuslaisimman hallitusohjelman joka tapauksessa.

Kokoomuksella on vain yksi ongelma: mihin sijoittaa Niinistö. Vanhanen jatkaa pääministerinä, kokoomus tulee samaan valtionvarain- ja ulkoministerin salkut (uskokaa huviksenne). Katainen ei voi antaa Niinistölle rahaministerin pestiä menettämättä arvovaltaansa puolueessa. Mutta kiinnostaako ulkoministerin tehtävä Niinistöä? Ja onko salkku kyllin raskas?

Voi olla että ulkoministerinä Niinistö pääsisi nokittelemaan Halosta, ja siten myös pedata omaa kuningastietään. Presidentillähän on ulkopoliittista valtaa, muttei juuri muuta. Lisäksi ulkomaisten valtionpäämiesten kanssa poseeraaminen voisi tuoda arvovaltaa. Toisaalta, käytäväpuheissa on vihjailtu sitäkin että ulkoministeriksi voitaisiin kutsua Alexander Stubb Brysselin vaalipiiristä. Osaisi ainakin homman.

Huomaan suhtautuvani vasemmiston tappioon hyvin ristiriitaisesti. Hyvinvointivaltion kannattajan olen huolissani, mitä porvarihallitus tulee tekemään. Toisaalta kokemukseni vaalikentiltä osoittivat, että juuri demarit olivat kaikkein tympeimpiä, ylimielisimpiä ja vanhoillisimpia. Jokaisessa paneelissa kanssani eniten eri mieltä oleva osoittautui aina demariksi.

Kannattajat huomasivat tämän. Ay-jyrä Matti Viialainen sai SAK:n varajohtajuudestaan huolimatta vain alle tuhat ääntä Uudella maalla – viidesosan siitä, mitä Tommy Taberman sai. Demarien äänestäjät protestoivat jäämällä kotiin tai äänestämällä muita puolueita. Demareitakin äänestäneet olivat protestimielessä liikkeellä. Maria Gutzenina-Richardsson tiputti äänisaalillaan kolme istuvaa kansanedustajaa. Nyt demareillakin on oma blondinsa.

Vihreiden kannalta tulos oli hyvä, mutta ongelmallinen. Saatiin uusia äänestäjiä ja yksi lisäpaikka. Hallituksen ovi on vähintään raollaan, ja porvarihallitus voisi olla perustulokokeiluille kaikkein otollisin kokoonpano.

Mutta. Luvassa olevat sosiaaliset reformit tuskin edistävät köyhimpien asemaa, niin työväenpuolue kuin kokoomus kuvittelee olevansakin (Niinistön suhteellinen saalis oli suurimmillaan Espoossa, ja Kauniaisten suomenkielisistä äänestäjistä melkein joka toinen äänesti Niinistöä).

Tarjolla on lisäksi tikkataulun paikka porvarihallituksessa. Vasemmisto-oppositio kiittää tilaisuudesta pyyhkiä jo nyt porvarillisiksi leimaamillaan vihreillä lattiaa seuraavat neljä vuotta. Tavallaan helpottavaakin, että en ole mukana.

Palasin tänään (lauantaina) seitsemän maissa kotiin vaalikentiltä. Se, mikä on tehtävissä, on nyt tehty. Menin Eemelin (2v 5 kk) kanssa kylpyyn, puhallettiin saippuakuplia, tein perheelle ruokaa ja luettiin vielä Viirua ja Pesosta.

On ollut uskomattoman hienoa kohdata joukoittain ihmisiä, jotka ovat halunneet tulla keskustelemaan itselleen tärkeistä asioista, jakamaan kokemuksiaan ja antamaan tukeaan Kolmen sepän patsalla, Itäkeskuksessa, Vuosaaressa, keskustakampuksella, Käpylässä ja lukuisissa vaalitilaisuuksissa. Tämä on ollut ainutkertainen kokemus, huomenna nähdään, mihin se johtaa. Oma tuntumani on, tulen tekemään kunniallisen tuloksen joka tapauksessa, ja läpimenoon on trodellisia mahdollisuuksia.

Siihen tarvitsen sinun ääntäsi.

J.

Gallupeista hermostuneet demarit julkaisivat tänään mainoksen, jossa yksinkertaisesti valehdellaan. Mainoksen mukaan demarit ovat kannattaneet Helsinki lisää, jota taas Vihreät vastustavat.

Laitan alle Otto Lehtipuun oman vastauksen:

"Demarien viime hetkien huhumylly jauhaa: kaupungilla liikkuu juttuja
siitä, että "vihreät ovat äänestäneet kaupunginvaltuustossa tai
-hallituksessa hoitajien Helsinki-lisää vastaan". Tämä EI pidä
paikkaansa.

Olemme kannattaneet Helsinki-lisää mm. vuosi sitten
vanhuspalveluohjelman ryhmäpuheessa. Siinä sanottiin näin:
"Erityisesti sairaanhoitajista on pulaa. Siksi on syytä pohtia
palkkaukseen ja henkilöstömitoitukseen liittyviä asioita yhdessä
henkilöstön ja ammattijärjestöjen kanssa, jotta uupuminen työssä
estetään ja vanhukset saavat asiallista hoitoa oikeaan aikaan ja
oikeassa paikassa. Palkkauksen nostaminen pääkaupunkiseudun
kustannustasoa vastaavalle tasolle takaa pätevien työntekijöiden
saamisen eläköityvien tilalle. Vihreiden mielestä Helsinki-lisä tai
pääkaupunkiseutulisä on syytä ottaa käyttöön."

Tämä kanta on edelleen voimassa. Demarien ja vassarien vaalivedätys
pohjautuu siihen, että demariryhmä esitti ensi vuoden budjettiraamiin
25 miljoonaa euroa palkankorotuksiin. Neuvotteluja asiasta ei ole
vielä edes aloitettu, joten siitä ei ole voitu äänestääkään. Olen
ryhmän pjna sanonut julkisuudessa, että tavoite on oikea, ja että
vihreät tukevat hoitajien palkkojen korjausta, mutta a) katsotaan
ensin mitä tupo tuo, ja millaisia korjauksia sen jälkeen tarvitaan ja
b) tarkkoihin summiin palataan syksyllä.

(Demarit eivät ole kertoneet, miksi ja miten he päätyivät juuri 25
mijoonaan. Oma arvaukseni on, että kun he viime vuonna - ilman
laskelmia - esittivät 20 miljoonaa, he nyt valitsivat seuraavaksi
suuremman hieman pyöreämmän summan.)"

Otto

Painavaa puhetta. Luulin että ne ajat ovat takanapäin, kun poliitikot saivat sanoa ihan mitä tahansa. Demareita uudet ajat eivät näytä koskevan tältäkään osin.

Tämänpäiväinen Nyt-liite esitteli SKP:n räppäriehdokas Steniä. Esittely oli johdonmukaista jatkoa kahden viikon takaiselle perussuomalaisten nuorten vihaisten miesten haastatteluille – jossa sain olla mukana ”älkää kokeilko tätä kotona” –tyyppisenä varoitustarrana.

Tein sen mielelläni. Sain ilmaista julkisuutta, ja sitä tupataan pitämään vaalien alla hyvänä asiana, vaikka ehdokkuuttani ei erikseen mainittukaan. Suostuin kyllä muistakin syistä. Halusin todella käyttää hetken aikaa ymmärtääkseni Jussi Halla-ahoa – olen soittanut hänen vaimonsa Hillan kanssa samassa bändissä, ja olimme soittamassa kreikkalaista musiikkia myös heidän häissään. Ollaan samoja, liberaaleja akateemisia piirejä. Olin tosi pihalla havaitessani, että Jussi on persareiden ehdokkaana. Ja olen vieläkin.

Tänään esiteltyä Steniä en tunne, artikkelissa toisena haastatellun Teemu Mäen sitäkin paremmin. Ensimmäistä kertaa tavattiin jossain baarissa luultavasti Tuomas Nevanlinnan kautta, sittemmin oltiin samassa Bileet Tornissa –porukassa, jonka Mondon nykyinen päätoimittaja Heikki Valkama kokosi. Hurjasta kissantappomaineestaan huolimatta Teemu on hyvä tyyppi, joka ajattelee salaa ruusunpunaisia ajatuksia ja joka haluaa ihmisille hyvää. Poliittisesti kommunistiseksi ilmoittautuva Teemu on lähinnä demari, jolla on omatunto.

Tähän väliin anekdootti: lehdistöön levisi Tornin bileiden aikoihin tieto, että Kirsi Piha oli lyönyt Teemua jatkoilla. Näin todella myös tapahtui. Syy jäi tuolloin kertomatta. Istuttiin keskustelujen päätteeksi lasillisilla, ja Kirsi valitti lapsensa huonounisuutta. Teemu tokaisi lakoniseen tapaansa että porvari nukkuu huonosti. En voi sille mitään että naurattaa vieläkin. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että nykyisin ymmärrän kyllä Kirsiäkin oikein hyvin. Kahdelta yöllä voisi keksiä muutakin tekemistä kuin tuudittaa huutavaa lasta.

Mutta miksi Nytissä esitellään juuri kommunisteja ja Perussuomalaisia? Sinällään esittely jäänee harmittomaksi. Kummatkaan tuskin saavat helsinkiläisiä ehdokkaitaan läpi, eli juttujen buusti ei ole mitenkään valtava. Yleisellä tasolla asiaan liittyy kuitenkin eräs ongelma. Suurten puolueiden kolmiodraaman näyttämöksi ryhmittynyt media ikään kuin kuittaa velvollisuutensa tasapuolisuuden ideaa kohtaan sillä, että esitellään ääripäitä. Viesti on siis tämä: on näitä valtapuolueita, ja jos todella haluatte vaihtoehtoja, tässä olisi vielä pari kommunistia ja pari ties mitä. Ergo: vaihtoehtoja ei siis ole.

Samantyyppinen asetelma kertautui myös Ylessä: isoimpien puolueiden puheenjohtajien tenttien ohella järjestettiin pienpuolueiden vaalipaneeli. Tarjolla oli hörhöjä, hihhuleita ja pari ihan fiksuakin, mutta ah niin marginaalista ehdokaslistaa.

Esitellessään vaihtoehtoja media siis tulee todenneeksi, että vaihtoehtoja ei ole. Se on osittainen ongelma Vihreille, se on iso ongelma demokratialle. Viesti on se, että kaikki, jotka eivät äänestä kolmea suurta ovat tavalla tai toisella hörhöjä.

Todellisuudessa vaihtoehtoja on, mutta ne löytyvät monipuolisen puoluekartan lisäksi puolueiden sisältä. Niin suurten, kuin pienempienkin. Kaikki eivät ole Heinäluomia, Vanhasia tai Kataisia. Muinoin 60-luvulla havaittu totuus siitä, että suurimmat erot löytyvät puolueiden sisältä, eivät niiden väliltä, pitää edelleen paikkansa.

Juuri tästä johtuen vaalikoneet ovat muuten tulleet todelliseen tarpeeseen. Ihmiset etsivät mieleisiään ehdokkaita ja toivottavasti niitä myös löytävät. Aikaahan vielä on, melkein kaksi päivää.

Käynnissä olevat vaalit herättävät samanaikaisesti sekä poikkeuksellisen laajaa kiinnostusta, että toimittajien haukotuksia. Tämä johtuu kahdesta asiasta: media seuraa pääministeriehdokkaita ja käy pääministerivaaleja, kansalaiset taas ajattelevat valitsevansa omaa ehdokastaan eduskuntaan.

Eduskuntavaalien kääntäminen pääministerivaaliksi on toki seurausta siitä, ettei presidentti enää nimitä hallituksen muodostajaa, mutta suuntaus vahvistui kiitos Paavo Lipposen taktisen vedon viime vaaleissa. Juuri Lipponen pelasi kokoomuksen ulos asettamalla kysymyksen: kumpi on pääministeri, hän vai Jäätteenmäki. Historian ironiaa lie siinä, että ei kumpikaan.

Tämä levy jäi näihin vaaleihin päälle. Tottakai vaalien tuloksena valikoituu myös pääministeri, mutta kansalaisille oman ehdokkaan löytäminen on usein tärkeämpää. Media seuraa pääministeriehdokkaita ja voivottelee että onpa tylsää, ihmiset taas tuntuvat ennennäkemättömän kiinnostuneilta itse politiikasta ja yksittäisten ehdokkaitten linjauksista. Tämä ei ole vain henkilökohtainen vaikutelmani, muilta kuulee samaa.

Pääministerin valinnan keskeisyys johtaa siihen, että kolmen suuren puolueen puheenjohtajat yrittävät esiintyä mahdollisimman pääministerimäisesti ja varovat rohkeita linjauksia. Välillä tuntuu siltä, että tuolla kolmen sepän patsaalla, metroasemilla ja ostoskeskuksissa käydään ihan eri vaaleja kuin suurissa vaalikeskusteluissa.